Akordi edistää oikeudenmukaista puhdasta energiasiirtymää kehittämällä strategista vuorovaikutusta ja toimijoiden välistä yhteistyötä. FinEst-pilottihankkeessa tunnistettiin erilaisten avaintoimijoiden erityishaasteita ja haettiin niihin käytännön vastauksia. Tutustu pilotin tuloksiin tällä sivulla ja lataa Akordin pelikirja käyttöösi. Pelikirja on nyt saatavilla suomeksi, englanniksi, ruotsiksi ja norjaksi.
Kunnan poliittiset päättäjät tekevät maankäytön muutoksiin ja kaavoitukseen liittyvät päätökset. Siksi luottamushenkilöt ovat ratkaisevalla pelipaikalla puhtaan siirtymän toteutumisessa. Luottamushenkilöiden toimivalta tulee heidän äänestäjiltään. Päätösten valmistelussa ja toimeenpanossa avainasemassa on kunnan omien asiantuntijoiden osaaminen ja riittävät resurssit.
Puhtaan siirtymän etenemisessä kuntien asiantuntijat ovat avainasemassa. Kunnan maankäytöstä, rakentamisesta ja luonnonarvoista vastaavat monet erilaiset asiantuntijat. Esimerkiksi kaavoittajat ja ympäristöasiantuntijat varmistavat sen, että jokaisessa hankkeessa huomioidaan lainsäädännön ja erilaisten määräysten reunaehdot, joiden puitteissa maankäytön muutoksia voi toteuttaa. Viranhaltijoiden tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ovat kunnan luottamushenkilöt, kuntalaiset, sekä viranomaistahot.
Keskinäisriippuvuus tarkoittaa sitä, ettei mikään toimija voi yksipuolisesti tehdä päätöksiä ja suoraan toteuttaa haluamaansa ilman muiden myötävaikutusta ja resursseja. Hanketoimija tarvitsee sijoittajilta rahoitusta, kuluttajilta luottamusta, maanomistajilta vuokrasopimuksen, yhteiskunnalta ennakoitavia reunaehtoja ja pelisääntöjä, kunnalta kaavapäätöksen, ympäristöviranomaiselta luvan ja paikallisyhteisöltä hyväksyntää.
Sijoittajilla voi olla mielessään lyhyen tai pitkän aikavälin rahoituskausi ja korko-odotukset. Molemmissa tapauksissa projektin kehittäjän on viisasta panostaa vahvoihin naapuruussuhteisiin hankealueilla. Sijoittajat, jotka haluavat myydä projektit pian hyvään hintaan tietävät, että vastuullisesti hoidetut projektit ovat helpompia myydä irtautumisen hetkellä. Toisaalta sijoittajat, jotka rahoittavat projekteja vuosikymmenien ajan odottavat, että viestintä ja yhteistyö paikallisen yhteisön kanssa on aktiivista ja toimii hyvin.
Yrityskehitysyhtiöt ovat alueellisen elinkeinoelämän koordinaattoreita, joiden työtä on erilaisten intressien yhteensovittaminen kuntien elinvoimaisuuden säilyttämiseksi. Maankäyttö puhtaan siirtymän hankkeissa nostaa nopeasti kysymyksiä kuntien ilmasto- ja luonnon monimuotoisuustavoitteista ja siitä, miten niihin vastataan. Sen jälkeen keskustelu alkaa usein koskea niin asumisviihtyvyyttä, mahdollisuuksia tulonmuodostukseen kuin palveluiden saatavuuttakin.
Uusi teollisuus tuo mukanaan uudenlaisia osaamistarpeita. Tämä koskee sekä opettajia että työelämään valmistuvia oppilaita. Paras tieto koulutustarpeista on yrityksillä. Heillä on myös kyky opettaa yritysspesifejä taitoja työn ohessa. Siksi puhtaaseen siirtymään valmistautuminen tullee tarkoittamaan koulutusorganisaatioille osin tutkintokokonaisuuksien yhtenäistämistä, osin niiden muuttamista modulaariksiksi ja toteuttamista yhdessä yritysten kanssa, kansainvälisten rekrytointien avulla.
Vihreän siirtymän jännitteiden kärjistyminen aiheuttaa hanketoimijoille ja sidosryhmille suoria ja epäsuoria kustannuksia. Hankkeiden viivästyminen tai peruuntuminen tuhlaavat kaikkien resursseja. Konfliktit syventävät vastakkainasettelua ja jakolinjoja paikallisyhteisön sisällä ja eturyhmien välillä. Aikaa ei ole hukattavaksi. Yhteiset ongelmamme tarvitsevat laajasti hyväksyttyjä ratkaisuja.
Ota haltuun askeleet kohti luottamusta rakentavaa hankekehitystä. Hankkeen läpimenoaika lyhenee jos hanketta edistetään alusta asti eri osapuolten tarpeista käsin yhteispelillä.
Päätöksiä tehdään karttuvan tiedon pohjalta. Päätöksentekijät kaipaavat siksi hankekehittäjiltä jatkuvasti päivittyvää tietoa ja ymmärrystä hankkeiden hyödyistä ja haitoista. Tiedon äärelle pääsee hankekehityksen alkuvaiheessa vain rajattu joukko kunnan päätöksentekijöitä ja asiantuntijoita. Tämä johtuu osin salassapitosyistä.
Hankeaikomuksen julkistamisen jälkeen tiedonvälityksen tarve kasvaa hyppäyksenomaisesti. Tarkentuvan tiedon täytyy jatkuvasti löytää tiensä luottamushenkilöille kunnanvaltuustoa laajemmalle: kunnan- tai kaupunginhallitukseen ja lautakuntien jäsenille. Kipeimmin tietoa kaipaavat ne kuntalaiset, joiden elämää hanke toteutuessaan tulee muuttamaan.
Paikallispolitiikka on mielipiteenmuodostusta äänestäjien ja heidän edustajiensa kesken. Mitä paremmin kuntalaiset saavat vastauksia heitä kiinnostaviin kysymyksiin, sitä helpompaa heidän edustajillaan on tehdä päätöksiä.
Luottamusmiesten työ tapahtuu yleensä heidän vapaa-ajallaan. Tiedonhankintaan ei siten ole käytettävissä rajattomasti aikaa. Mitä ymmärrettävämmin tärkeät asiat nostetaan heille esille kanavissa, joita he mieluiten käyttävät, sitä enemmän tietoa välittyy perille. Satoja sivuja käsittävien kirjallisten selvitysten rinnalla voidaan tarvita keskusteluja asiantuntijoiden kanssa, videoluentoja tai vierailuja esimerkkikohteisiin, jotta tieto todella kääntyy ymmärrykseksi.
Yksittäisten kaavoituspäätösten vaikutuksia kokonaisuudelle on helpompi hahmottaa, jos strategisella tasolla on luottamusmiesten ja kunnan johtavien toimihenkilöiden kesken ensin yhdessä keskusteltu yhteisestä tahtotilasta yhteisten resurssien käytölle.
Paineisissa päätöstilanteissa helpottaa, jos etukäteen on esimerkiksi pystytty määrittelemään alueet, joille voidaan kaavoittaa uutta teollisuutta, ja alueet, joihin ei kosketa. Sellaisia voivat olla esimerkiksi alueet, joita ennallistamalla saadaan pidettyä huolta paikallisen luonnon monimuotoisuuden säilymisestä rakennuspaineiden alla. Tällaiselle keskustelulle on varattava erikseen tilaa ja aikaa kaavoitus- ja luvitusprosessien rinnalla.
Erityisesti konfliktitilanteissa kunnan päätöksentekoon kohdistuu paineita. Kuntalaiset voivat vaatia päättäjiä ottamaan kyllä-tai-ei -kantoja hyvin varhaisessa vaiheessa. Ristiriidat voivat politisoitua, jolloin ne muodostavat jakolinjoja päätöksentekijöiden keskuudessa. Vahvasti politisoituvat kiistat heikentävät maltillisten äänten ja tietopohjaisen harkinnan mahdollisuuksia päätöksenteossa.
Kunnan tehtävänä on edistää kunnan kehitystä ja kaikkien kuntalaisten hyvinvointia. Erityisesti ristiriitoja herättävissä hankkeissa on tärkeää, että kunta pystyy toimimaan luotettavasti ja tasapuolisesti erilaisten intressien ristivedossa.
Erityisesti pienet kunnat tarvitsevat lisäresursseja vihreän siirtymän hankkeiden käsittelyyn. Kunnan sisäisen ja ulkoisen vuorovaikutuksen hoitaminen, kaavoituksen lisääntyvä työmäärä, mahdolliset kehittämisvisiot tai muut strategiset selvitykset ja tiedontuotanto vaativat resursseja, joita olisi hyvä löytää mahdollisimman varhain, mieluiten jo ennen yksittäisten hankkeiden konkretisoitumista.
Hanketoimijan, kunnan ja muiden sidosryhmien kannattaa aloittaa hyvissä ajoin yhteinen pohdinta esimerkiksi paikallisyhteisön tulevaisuudesta, erilaisten vaihtoehtojen vaikutuksista ja hyväksyttävästä etenemisen tavasta. Näin hahmotetut reunaehdot auttavat myös poliittisia päättäjiä perustamaan päätöksensä jaettuun tietoon.
Vihreän siirtymän hankekehittäjät pyrkivät toteuttamaan omia hankkeitaan tehokkaasti ja kannattavasti. Hankekeskeisestä näkökulmasta yrityksen yhteiskuntavastuuseen, paikalliseen hyväksyntään tai niin sanottuun sosiaaliseen toimilupaan liittyy pyrkimys vakuuttaa vastaanottava yhteisö yrityksen hyvistä aikeista ja minimoida hankkeeseen kohdistuvat epäilyt ja vastarinta.
Hanketoimijan tavoitteena onkin tyypillisesti hankkia tai varmistaa hyväksyntä jollekin ehdotetulle hankkeelle tai toiminnalle. Hankkeiden suunnittelu lähtee usein ”Decide-Announce-Defend” (DAD) -ajattelusta, jossa hankkeen sijainti ja teknistaloudellinen toteutus suunnitellaan ensin, minkä jälkeen valmiit suunnitelmat tuodaan julki ja niitä puolustetaan kritiikiltä.
Suostumukseen pohjautuvassa ajattelussa (consent-based approaches) sen sijaan tarkastelussa on vastaanottavan yhteisön näkökulma – paikallisyhteisön todellisuus ja sen tarpeet. Suostumukseen perustuva hankkeiden sijoittaminen mahdollistaa yhteisöjen vapaaehtoisen ”mukaan lähtemisen” sen sijaan, että niiden roolina on hankkeen vastustaminen projektin yleisötilaisuudessa.
Yhteisöllä tulisi siis olla valta ja mahdollisuudet harkita yhtiön ehdotuksia omista lähtökohdistaan, sanoa tarjoukselle kyllä tai ei, ja päätöksen pitäisi perustua riittävään ymmärrykseen hankkeen mahdollisista vaikutuksista ja riskeistä.
Hankkeiden edistämisessä onkin kyse valinnasta: lähdetäänkö liikkeelle projekti edellä vai voisiko hankekehitystä rakentaa alusta asti paikallisen yhteisön tarpeista ja suostumuksesta käsin? Tällainen lähestymistapa tarjoaa yksityisille yrityksille uusia mahdollisuuksia oikeudenmukaisuutta edistävään yhteistyöhön paikallisyhteisöjen kanssa samalla, kun kiistanalaisen infrastruktuurin sijoittamisessa voidaan löytää paikkaan räätälöityjä ratkaisuja ”kyllä tai ei” -asetelmien sijaan.
Hankekehittäjän maine on yksi rahoittajan arviointikriteereistä. Kun teot ovat linjassa sitoumusten kanssa, internetiin jää jälkiä hyvin hoidetusta sidosryhmätyöstä. Satsaamalla hyvien naapuruussuhteiden luomiseen ja ylläpitoon yli hankkeen elinkaaren hankekehittäjä kasvattaa samalla seuraavan hankkeensa rahoitusmahdollisuuksia.
Erityisesti uusien teknologioiden yleistyessä sääntelykin saattaa vielä laahata jäljessä. Silloin kentälle voi tulla kehittäjiä, jotka eivät ymmärrä, mitä ovat kehittämässä. Yhden hankekehittäjän välinpitämättömyys esimerkiksi luontovaikutuksista ja siitä aiheutuva hankaus paikallistasolla voi pilata koko alan maineen.
Rahoittajat rakentavat arviointikriteerinsä kansainvälisille vastuullisuuskehikoille. Kaikilla on kuitenkin myös omia edellytyksiään sidosryhmätyölle ja sosiaalisten vaikutusten hallinnalle. Hankekehittäjältä odotetaan samaa: omia kriteereitä ja tavoitteita. Niiden kanssa mennään rahoittajalle – ei kysymään, mitä meidän tulisi tehdä suhteessa hankkeen naapureihin saadaksemme teiltä rahoituksen. Myös alihankkijoiden tekemisistä on huolehdittava.
Keskeinen rahoituskriteeri on hankkeen kannattavuus. Se puolestaan rakentuu koko paketista: pääoma- ja operointikustannuksista, teknologiasta, hankkeen sijainnista ja optimaalisesta koosta sekä sen elinkaaresta. Tämän erittäin monitahoisen keskustelun aikana tarvitaan neuvottelutaitoisia henkilöitä ja valmiutta luoda jatkuvasti uusia ratkaisuja. Siitä näkökulmasta yhteiseen ongelmanratkaisuun pystyvä yhteistyö paikallisten kanssa on kehityshankkeen kovinta ydintä.
Maanviljelijöille maanvuokra aurinkopuistosta saattaa tarkoittaa lisätuloja, joiden avulla maanviljelystä voidaan jatkaa. Kuntien saamilla vuokratuloilla tuulivoimaloista pystytään tuottamaan palveluita kuntalaisille. Tällä tavoin kansainvälinenkin pääoma voi olla kasvattamassa suomalaisten paikallisyhteisöjen elinvoimaa.
Yrityskehitysyhtiöiden näkökulmasta puhdas siirtymä Suomessa etenee hankekehittäjälähtöisesti. Alueellisille elinkeinoelämän koordinaattoreille olisi helpompaa, jos käytössä olisi saman kaltainen puhtaan siirtymän kokonaiskuva kuin miten maakuntakaava ohjaa laajempaa maankäytön suunnittelua. Siellä, missä alueellinen tahtotila suhteessa puhtaaseen siirtymään on löydetty, hankkeiden sijoittelussa on päästy muuta maata nopeammin eteenpäin ja jopa ilman kilpailua kuntien välillä.
Siellä, missä kunnat ja niiden yrityskehitysyhtiöt ovat onnistuneet kuulemaan, mitä kaikkia intressejä tulisi pystyä yhteensovittamaan, on saatettu päästä ennakoivaan kaavoitukseen tietynlaisia teollisuushankkeita varten. Silloin kansainvälisen markkinakiinnostuksen kanavoiminen sopiville sijoituspaikoille on helpompaa.
Kaavoituksen rinnalla kulkee tarve keskustella, jakaa tietoa ja kouluttaa niin kuntapäättäjiä ja
heidän äänestäjiään kuin hankekehitysyhtiöitäkin. Yrityskehitysyhtiöiltä odotetaan vastauksia myös tähän tarpeeseen.
Ensisijaisesti yrityskehitysyhtiöiltä edellytetään kykyä tunnistaa ja priorisoida elinkelpoiset hankkeet. Sen jälkeen he tarvitsevat neuvottelu- ja verkottamistaitoja luodakseen ekosysteemin, jossa vallitsee avoimuus ja luottamus. Seulan läpi päässeet hankkeet odottavat heiltä kykyä toimia ”platinaluokan A-avainasiakkuuspäällikköinä”, jotka mahdollistavat heille nopean etenemisen teollisen mittakaavan liiketoimintaan, reunaehtojen moninaisuudesta huolimatta. Tässä työssä hankekehittäjät edellyttävät heiltä etenemistä tarvittaessa eduskunnan ja ministeriöiden tasolle asti.
Yrityskehitysyhtiöt toimivat siis olosuhteissa, joissa toisistaan riippuvaisia toimijoita ja heidän asettamiaan reunaehtoja on paljon ja puhtaan siirtymän komponenttien suhde toisiinsa on täsmentymättä niin kansallisella, alueellisella kuin kuntienkin tasolla.
Koordinaatio tällaisissa olosuhteissa voi tapahtua vain siten, että asialle omistautuneet ihmiset puhuvat keskenään. Sitä palvelee esimerkiksi yrityskehitysyhtiöiden vahva verkottuminen hankekehittäjien, toistensa ja Business Finlandin kanssa. Entisestään sitä vahvistaisi verkottuminen voimakkaammin kansalaisyhteiskunnan suuntaan.
Koulutusorganisaatioiden näkökulmasta tulevaisuuden osaamistarpeita pitäisi pystyä visioimaan systemaattisesti ja pitkäjänteisesti. Opiskelijat valmistuvat neljä vuotta uuden osaamistarpeen tunnistamisen jälkeen. Heille annetut koulutuslupaukset työllistymisestä pitäisi pystyä pitämään. Jos työtä puolestaan on tarjolla paljon enemmän kuin tekijöitä, vaikeutuu koulutusorganisaatioiden tutkintoihin perustuva tulonmuodostus: opiskelijat rekrytoidaan yrityksiin jo ennen valmistumista.
Ratkaisuna voisi olla esimerkiksi insinöörikoulutuksen yhtenäistäminen 80% osalta ja modulaarinen eriyttäminen 20% osalta. Monien erilaisten moduulien tarjonta voitaisiin toteuttaa koulutusorganisaatioiden yhteistyönä niiden kannattavuuden parantamiseksi. Yritysyhteistyötä voisi hyödyntää esimerkiksi siten, että muualta Suomesta tulevat yritysvierailijat luennoisivat omista koulutustarpeistaan. Tämä voisi auttaa myös opiskelijoita valitsemaan suuntautumislinjansa.
Tunnistettuja osaamistarpeita on esimerkiksi akkuteollisuudessa, kaasuosaamisessa, jätteenpoltossa, hiilen talteenotossa, kiertotaloudessa ja vetytaloudessa.
Ilman laajoja kansainvälisiä rekrytointeja niin opettajien kuin opiskelijoiden osalta puhtaan siirtymän toteutus ei koulutusorganisaatioiden edustajien mukaan tule onnistumaan. Mikäli toisen asteen koulutuksesta tehdään maksullista EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille, sillä on heidän mukaansa vaikutusta kaikkeen valmistavaan teollisuuteen.
Parhaiten osaajat saadaan pysymään Suomessa, jos he aloittavat jo kotimaassaan kieliopinnot, jotka auttavat heitä sekä kotiutumaan suomalaisiin paikallisyhteisöihin että hyödyntämään suomenkielistä koulutustarjontaa.
Pitovoimaa voisi vahvistaa myös yritysten välisellä rekrytointiyhteistyöllä. Veturiyritysten hauissa tavoitettuja osaajia voitaisiin ohjata myös alueen pienempiin yrityksiin. Tällainen yhteistyö edellyttää sekä ymmärrystä esimiehiltä että avainhenkilöiden hyvää sitouttamista isoihin yrityksiin.
Loppukädessä riippuu opiskelijoiden hyvinvoinnista, hyödyttävätkö yllä kuvatut uudistukset työelämää. Vanhempien ja nuorempien elämänhallintataidoissa ja odotuksissa työelämälle on isoja eroja. Kaikki opiskelijat eivät enää jaksa keskittyä ja kuunnella. Opiskeluvalmiudet ja hyvinvointi ovat monella puutteelliset. Koulutusorganisaatioiden edustajia huolettaa, onko heillä valmiutta siirtyä työelämään.
Osaajien tarve ei siten tarkoita pelkkiä huippuosaajia ja supertähtiä vaan omistautuneita, hyvällä asenteella varustautuneita tekijöitä, joilla on aloitekykyä. Tämän varmistaminen alkaa huolehtimalla siitä, etteivät tulevaisuuden tekijät syrjäydy jo opiskeluaikana.
